Perhosen mieli Mittaan ihmissuhdanneaaltojen nousuja ja laskuja tyylillisin keinoin

Isän nimessä

Isän nimessä

 

Nykyään on muotia puhua naisten emansipaatiosta. Kun seuraan ulkopuolisuutta tuntien televisio-ohjelmia, radio-ohjelmia ja yleistä keskustelua, naisten emansipaatio on tavalla tai toisella keskeisenä teemana. Puhutaan naisenergiasta, puuma-ilmiöstä, vahvoista naisista, naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä ja niin edelleen.

Kun aloitin omaa psykoterapiaani, myös terapeuttini oli innostunut naisten emansipoitumisesta. Hänestä oli luultavasti mukavaa saada asiakkaakseen ”alistettu lestadiolaisnainen”, ja hänellä ehkä aivonystyrät syyhysivät kokeilemaan psykoanalyyttisia metodejaan minuun.

Mutta sairauteni osoittautuikin immuuniksi psykoanalyysille. Parantumisen sijaan aloin voida terapiassa huonommin, vaikka tarinan käsikirjoitukseen kuului kai ”alistetun naisen voimaannuttaminen.”

Kahden psykoosin läpikäytyäni alan hahmottaa todellisia syitä sairastumiselleni. Samalla huomaan koko yhteiskunnan sairastavan samaa tautia. Kyse on nimittäin hyvän miehen mallin puuttumisesta.

Psykoottinen ihminen kieltäytyy realiteeteista. Hän uskoo olevansa Jeesus Kristus, buddha tai suorastaan Jumala. Hän määrittelee itse oman todellisuutensa, joka voi olla mitä tahansa oikean ja vasemman väliltä ja hieman sen ulkopuoleltakin.

Näin ainakin minun psykooseissani kävi. Mahdoton muuttui mahdolliseksi ja ajattelin saavuttaneeni jumalallisia kykyjä niin, että pystyin rikkomaan luonnonlakeja.

Se oli Messias-tautia. Luulin olevani vähintään Jeesuksen vertainen, jos en jopa suurempi, profeetta. Kyse oli pohjimmiltaan kuitenkin siitä, että yritin toimia messiaana itselleni, pelastaa itseni oman mieleni uppoavasta laivasta. Onneksi epäonnistuin siinä, ja jouduin turvautumaan muiden apuun. Siten pääsin käsittelemään ”toisen” tematiikkaa.

Pienen lapsen maailma on kaoottinen. Se on täynnä toinen toistaan vilisteleviä tuntemuksia ja tunteita. Millään ei ole oikein muotoa, nimeä, ja siksi vauva toisinaan purskahtaa hätääntyneeseen ja olosuhteisiin nähden ylimitoitettuun itkuun. Hädässä lasta auttaa vanhempi, joka strukturoi tilannetta, vakuuttaa, ettei mitään hätää ole. Samalla aikuinen sanoittaa lapsen hädän aiheuttajat; nälkä, väsymys, vatsavaivat ja niin edelleen.

Olen kahden lapseni myötä huomannut että on erittäin tärkeää varsinkin pikkuvauva-aikana, että talossa on mies paikallaan. Synnytyksen jälkeiset hormonimyrskyt ja rasittuneisuus raskaudesta aiheuttavat usein vastasynnyttäneillä äideillä mielialojen heittelyä ja epävakautta. Siten mies on se, joka viime kädessä pitelee koossa perhettä, tuo vakautta, turvallisuutta ja rauhallisuutta taloon.

Samoin suurperheen lapsena huomasin, että miehellä on talossa paikka, jota kukaan muu ei pysty täyttämään. Mies talossa on lapsille isä, jonka tulisi tuoda taloon rajoja, turvaa ja vakautta, sekä toimia aviopuolisonsa tukena.

Mutta nykyään miehiä ei arvosteta. On kadotettu isän nimi.

Sen sijaan, että arvostettaisiin vahvaa johtajuutta, keskitytään naismaiseen riitelyyn, sättimiseen ja kiistelyyn.

Psykoosissani koin tämän isän nimen menettämisen varsin konkreettisella tavalla. Minusta tuntui siltä, kuin olisin tullut Jumalan hylkäämäksi. Ikään kuin hän olisi hetkeksi irrottanut otteensa minusta ja sallinut minun hukkua kaaoksen ja omavoimaisuuden hataraan ja pelottavaan maailmaan. Kuljin keskellä toria tietämättä onko kesä vai talvi, joulu vai juhannus, ja luulin joutuneeni helvettiin. Siinä hetkessä huusin avukseni Jumalaa. Huusin, että jos tämä tarkoittaa sitä, että olen joutunut eroon sinusta, auta minun takaisin armoihisi.

Siitä alkoi pikkuhiljaa palautuminen terveiden kirjoihin. Kävin siinä välissä heittämässä keikan yliopistolle, sillä jotenkin intuitiivisesti tunsin tieteen pettäneen minut, se ei ollut kyennyt suojelemaan minua hulluudelta. Ajattelin psykoosissa, että käyn viemässä lusiferin takaisin yliopistolle, mitä se minun seuraani oikein yrittää tuppautua.

Sairastumiseni ja asteittaisen parantumisen myötä olen alkanut ymmärtää Isän nimen merkitystä, sitä, mitä tarkoittaa vanhemman kunnioittaminen ja alistuminen itseä korkeamman olennon tahtoon.

Valitettavasti huomaan oman sairauteni piirteitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Minulla onkin ollut tapana sanoa, että yksityinen hulluus suojelee kollektiiviselta hulluudelta. Nyt, kun olen tervehtymässä, minun on kohdattava kollektiivinen hulluus, ja se tarkoittaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Kysymys kuuluukin, onko maailman sairaus parannettavissa? Onko mitään mieltä keskustella, ja auttaako puhuminen tai kirjoittaminen loppujen lopuksi mitään?

Ainakin siten voin omalta osaltani noudattaa Raamatullista kehotusta laittaa lamppu lampunjalkaan.

Sitä minä tässä yritän. Laittaa asioita paikoilleen, ennalleen asettaa asioita ainakin omassa mielessäni, ja siten laittaa uskoni pientä liekkiä esille. Samalla se liittyy myös omaan paranemisprosessiini. Ja maailmaa parannellessani toivon myös itse tulevani terveemmäksi.

Ajallisesti katsottuna kristinuskon keskushahmo, Jeesus, oli isätön mies. Hän sairasti meidän sairautemme, isästä eroon joutuneen ihmiskunnan sairauden kaikessa hulluudessaan. Jeesuksen elämä inhimillisesti katsottuna oli jatkuvaa Isän kasvojen etsimistä. Hänhän syntyi ihmeenä, merkkinä, neitsyestä. Oliko se merkki Israelille, että he olivat aivan kuin heidän kuninkaansa, isättömiä.

Ikään kuin Kristus omalla esimerkillään johdattaa ihmiskuntaa isän kasvojen etsimiseen, isän tahtoon alistumiseen ja isän nimen tunnustamiseen. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, oli hänen viimeisimpiä lauseitaan. Isä, isä, missä sinä olet, kuului ihmisen pojan huuto. Se oli samalla myös koko langenneen ihmiskunnan huuto, sillä Jeesus oli tosi ihminen.

Ehkä Jeesus oli lapsuudessaan kuullut jatkuvaa huomauttelua siitä, että Joosef ei ollut hänen isänsä. Ehkä hän tunsi toivotonta yksinäisyyttä suuressa sisarusparvessa jossa kaikilla muilla on isä, paitsi hänellä.

Muistan erään traumaattisen riidan lapsuudestani, jossa isäni tuumi, ettei hän ole minun oikea isäni. Tuo isyyden kieltäminen, vaikka se ei ollutkaan totta, jätti pienen lapsen mieleen pysyvän verta vuotavan haavan. Se jätti kalvavan epäilyksen siitä, että olen syntynyt maailmaan isättömänä, aivan kuin Jeesus. Siksi minua onkin kiinnostanut Jeesuksen elämä, ei vain uskon ilmaisuna, vaan myös psykologisena kasvuprosessina, jonka isätön lapsi joutuu käymään.

Kristuksen kärsimyshistorian tutkiskelu johdattaa syvempiin paitsi uskonnollisiin, myös psykologisiin ja yhteiskunnallisiin pohdintoihin. Viimeisillä voimillaankin Jeesus halusi täyttää isän tahdon, kuolla muiden puolesta. Psykologisesti ajateltuna hän kuvitteli, mitä isä tahtoisi hänen tekevän, jos hänellä olisi isä. Raamattu sanookin Jeesuksen olevan Jumalan kuva, ideaali siitä, millaista on tosi jumaluus, tosi johtajuus. Hän näytti elämällään esimerkin todellisesta auktoriteetista; Palvelualttiudesta, nöyryydestä ja toisten huomioon ottamisesta.

Minun vastaukseni maailman sairauteen on kristinusko. Ei se, mitä nykyään teattereiksi muutetuissa kirkoissa saarnataan, vaan aito ja väkevä Lähi-Idän evankeliumi, joka on tarkoitettu kaikille kansoille valoksi, nuhteeksi, opetukseksi ja pelastukseksi. Se on uskoa Isän nimeen. Se on auktoriteetin tunnustamista, nöyrtymistä tottelemiseen ja rajoituksiin. Se on vastakohta nykyajan kaikkivoipaisuuden harhasta kärsivälle ihmiselle, joka julistautuu itse jumalaksi itselleen.

Vastikään facebookissa sai kiellon henkilö, joka totesi ettei mies voi synnyttää. Tällainen alkeellisen luonnonlain toteaminen on nyky-yhteiskunnassa miltei rangaistava teko. Se tarkoittaa, että olemme lähellä suurta jumalallista väliin tuloa, Kristuksen toista tulemista. Raamattu nimittäin sanoo, että aivan ihmiskunnan loppumetreillä ihminen tunnustautuu jumalaksi. Ja kyllä muuten mies voi synnyttää. Raamattu nimittäin sanoo Isän suulla: Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. Mutta sen mahdollisuuden Raamattu on varannut ainoastaan Jumalalle. Jumalalle nimittäin on kaikki luontaisesti mahdollista.

Psykoosissa luulin, että olen synnyttänyt itse itseni. Samasta vaivasta Jeesuskin kärsi. Hän sanoi juutalaisia suututtaen ”minä olen”, joka tarkoitti Jumalan nimeä. Hän siis julistautui korkeimmaksi Jumalaksi, joka oli synnyttänyt Hänet. Siten Hän julistautui itse itsensä isäksi. Psykologisesti katsottuna terve ihminen on sisäistänyt itseensä sekä isän että äidin mallit, hän kykenee olemaan itselleen sekä isä että äiti. Silloin ihminen voi Jeesuksen tavoin sanoa "minä olen", jolloin ihminen on valmis vastuulliseen aikuisuuteen, jossa hän kykenee sekä hoivaamaan että rajoittamaan itseään. Se on myös Jumalan kuva ihmisessä.

Minulta puuttuivat nämä sisäiset mallit, ja sen vuoksi tulin hulluksi. Samaa hulluutta on odoteltavissa yhteiskunnassa, kun miehen ja naisen mallit rikotaan ja kaikki käännetään ylösalaisin. Sukupuolirooleilla pelehtiminen saattaa kostautua kalliisti lastemme tulevaisuudessa.

Mutta toiveikasta tässä on se, että hulluudellakin on lakipisteensä. Minä ainakin jouduin juomaan sairauden maljan loppuun asti ryhtyäkseni jälleen tervehtymään. Ehkä miehinen synnytys on se järjettömyyden lakipiste, josta ihmiskunta alkaa pikkuhiljaa herätä kohti ihmiskunnan ihanaa aamua, jolloin kaikki asetetaan jälleen kohdalleen, kukin sille paikalle, johon hän kuuluu.

Join tänään kahvit lähikaupan pihassa ja tunsin ihanaa aamun valoa. Ihmiskunnan hulluus on tullut lakipisteeseensä, eikä ole enää muuta suuntaa kuin parempaan päin. Kaikella on aikansa ja rajansa. Myös sairaudella.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän TimoKohvakka kuva
Timo Kohvakka

Kysyin itseltäni uskaltaisinko olla noin pelottavan avoin itsetutkiskelussani. En taitaisi uskaltaa. Jaan kyllä huomiosi yhteiskunnan psykoosista.

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Tuollainen vaatii kyllä rohkeutta, etten sanoisi suorastaan uhkarohkeutta. Nykyisessä somen ilmapiirissä moinen on kyllä arvostusta ansaitsevaa vaikkei kirjoittajan kanssa kaikin kohdin samaa mieltä olisikaan.

Käyttäjän eevakoksa kuva
Eeva Kaisa Oksa

Tarkastelen sairauttani kuin syöpäkasvainta enkä ota itseäni kovin henkilökohtaisesti. Siksi en pelkää kirjoittaa maailmasta sairauden linssin läpi.

Toimituksen poiminnat