Perhosen mieli Mittaan ihmissuhdanneaaltojen nousuja ja laskuja tyylillisin keinoin

Vanhoillislestadiolaisuudesta

  • Kuva 1500-luvulla levinneestä tanssitaudista
    Kuva 1500-luvulla levinneestä tanssitaudista

Kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani isän nimestä. Yritin jotenkin hatarasti kuvata sitä, miten mies talossa voi estää psykoottista kaaosta. Samoin psyykkisessä mielen rakenteessa hyvin sisäistetty miehen malli voi estää ihmistä sekoamasta. Tähän löydökseen tulin ainakin itse sairastuttuani. Sattuneista syistä minulla puuttui tämä sisäinen johtotähti ja tulin hulluksi, en vain yksi, vaan kaksi kertaa. En yksinkertaisesti enää pystynyt erottamaan mikä on totta ja mikä ei.

Sekoamiseni liittyy vahvasti vanhoillislestadiolaisen liikkeen turbulenssiin. Herätysliikkeessä on jokseenkin skitsofreeninen tila, ja koska liike oli minulle rakas ja tärkeä, sairastuin samaan tautiin kuin herätysliike. Eli tosi ja taru alkoivat mennä sekaisin. Kävin muun muassa psykoosiharhoissani Hietaniemen hautausmaalla ja löysin sieltä Ilmarisen haudan. Se oli hieno kivipaasi, joka esitti lepäävää Ilmarista ja hänen vaimoaan. Mutta eihän Ilmarista ole olemassa. Miten hänen hautansa sitten on Hietaniemen hautausmaalla?

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen ympärillä käytävä keskustelu muistuttaa psykoottista kokemusta. Taru muuttuu todeksi, tosi taruksi, eikä kukaan pysty vakuuttamaan ketään mistään, ja totuutta on mahdoton löytää. Lisänsä hullun myllyyn tuovat kaikenlaiset trollit ja valehtelijat.

Yritin aikani ymmärtää, mistä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on kyse, ja lopulta minulla meni niin sanotusti kuppi nurin ja sairastuin psyykkisesti. En tiedä, onko sairastumiseni syy vanhoillislestadiolaisuudessa, henkilökohtaisissa kehityspsykologisissa ongelmissa vai onko sairastumiseni syy sittenkin geneettinen. Ehkä se on niitä kaikkia yhdessä.

Kävi siis niin, että jotenkin pompsahdin koko lestadiolaisuuskeskustelun ulkopuolelle, ja tarkkailen keskustelua ikään kuin lootan ulkopuolelta. Aivan kuin Jumala olisi nostanut minut hulluuden pikkulusikalla pois kiehuvasta sopasta.

Mielisairaaloissa on paljon uskovaisia ihmisiä. Muistan edelliseltä mielisairaalajaksolta keskustelun erään potilaan kanssa. Kun näin hänet sairaalan käytävällä, kiitin Luojaani kaksin käsin: vihdoinkin ihminen! Luulin nimittäin joutuneeni kiirastuleen jonkinlaisten ihmisrobottien kidutettavaksi. Tämä ihmispotilas alkoi kuitenkin saarnata minulle evankeliumia. Hän näytti kämmentään ja sanoi: katso, näin Jumala kuljettaa meitä kämmenellään, mutta koska Jumala on niin suuri, me emme huomaa mitään liikettä. Silti Hän kantaa.

Potilas x vakuutti olevansa todellinen Kristuksen morsian. Kokeilin hänen silmälasejaan, ja huomasin niiden vahvuuden korjaavan näkövikani sataprosenttisesti. Potilas x oli minua kohtaan hyvin huomaavainen sen ajan, jonka jouduin viettämään sairaalassa. Minusta potilas x oli todellakin todellinen kristitty. Hän oli kiltti, avulias, totuudellinen, huomaavainen, ystävällinen, lempeä, kiihkoilematon, jämäkkä, arvokas ja profetaalinen. Minä olin hänen rinnallaan pelkkä keltanokka.

Meitä on paljon kärsiviä ihmisiä, jotka kannamme Kristuksen haavoja omassa ruumiissamme. Olemme jollakin tavalla vaurioituneita Hengen taistelurintamilla. On kuitenkin olemassa paljon tuntemattomia kristittyjä, jotka auttavat kantamaan ristiä sen vaikeimman matkan verran, kuten minun tapauksessani potilas x. Hän jätti minulle esimerkin todellisesta kristitystä.

Haluaisin sanoa vanhoillislestadiolaisille ja kaikille muillekin ahdistuksissa oleville kristityille potilas x:n tavoin: Jumala kantaa kämmenellään, vaikka emme huomaisikaan mitään tapahtuvan. Se, ettemme huomaa liikettä, johtuu siitä, että liike on niin suurta, ja me niin pieniä.

Siten Jumala liikkuu.

Sen sijaan että vanhoillislestadiolaisuudessa pyritään piiloutumaan kuin strutsi työntämällä pää hiekkaan vihollisen ahdistaessa, siellä tarvittaisiin miestä paikallaan. Kuka olisi se kykenevä palvelija, joka pystyisi ruokkimaan lauman ajallaan. Liikkeessä tulisi luopua kultillisesta seurakunta-äidin palvomisesta ja siirtyä miehen, Kristuksen johdettavaksi. Tosi mies uskaltaa sanoa väärän vääräksi, oikean oikeaksi, ja tosi mies uskaltaa sanoa mikä on totta ja mikä ei.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän erkkilaitila1 kuva
Erkki Laitila

Onpa sinulla ollut kokemuksia!

Viimeisen kappaleen tilanteen olen itsekin kokenut. Ilman johtajaa liike joutuu feministiseen kaaokseen ja julma johtaja voi viedä sen pakkovaltaan, missä johtaja on yli kaiken. Että liike toimisi, sen pitää löytää identiteettinsä, ja sama koskee kaikkia ihmimillisiä systeemeitä kuten puolueet.

Olen ammatiltani systeemiajattelija, ja miettinyt elämää sadoilta eri näkökulmilta, mutta uskontoja en kovinkaan paljoa.

Käyttäjän eevakoksa kuva
Eeva Kaisa Oksa

Vanhoillislestadiolaista liikettä arvostellaan autoritaarisesta johtamisesta. Minusta liikkeen ongelmat kilpistyvät siihen että liikkeessä puuttuu hyvä johtajuus. Puhutaan jatkuvasti seurakunta-äidistä, jostakin epämääräisestä kollektiivista, jonka oletettuja mielipiteitä tulisi kuunnella. Kukaan ei uskalla ottaa vastuuta liikkeen tilasta vaan vastuuta pallotellaan sinne tänne, ja silti joku nykii ohjaksista verhojen takana. Avointa johtajuutta ja sanansa mittaista miestä kaivattaisiin.

Toimituksen poiminnat